Eka kerta
Jo muinaiset roomalaiset tekivät käsitöitä. Lähinnä olosuhteiden pakosta tosin.
Oma taipaleeni alkoi samalla tavalla kuin monilla muilla suomalaislapsilla: seurakunnan kerhossa liimailtiin enkelikiiltokuvia vihkoihin ja sormimaalattiin kämmenten ääriviivoja paperille ja vähän pöytäänkin. Koulussa liimattiin puupaloista kattilanalusia ja tehtiin huovasta etanan muotoisia neulatyynyjä.
Innokkaan askartelijan ja käsityöihmisen urani tyssäsi rättikässätunneilla, kun otettiin käyttöön ompelukone. Itku kurkussa nyhräsin lankoja paikoilleen, ratkoin kieroja saumoja uudelleen ja uudelleen ja juoksin open apuun, kun neula katkesi kolmatta kertaa saman tunnin aikana.
Eikä niistä pakollisista villasukista ja tumpuistakaan oikein mitään meinannut tulla. Silmukat karkaili ja puikot putoili, ja äiti sen kantapäänkin taisi lopulta tehdä.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä rumemmilta kaikki omat tuotokset alkoi näyttää. Piirrustukset olivat kömpelöitä. Askartelut lapsellisia. Kirjoitukset latteita. Teini ei tajunnut, ettei se lopputulos merkkaa, vaan se matka.
Enkä minä sitä oikein aina tunnu tajuavan vieläkään. Tekeminen on kivaa, mutta jos lopputulos ei miellytä silmää, onko siinä mitään järkeä? Ja jos siinä ei ole järkeä, kannattaako sitä tehdä? Ja näin päädyn taas pomppaamaan uuden kiinnostavan villityksen mukaan, enkä edes anna itselleni mahdollisuutta kehittyä.
Veikkaan, että niin käy aika helposti, jos on tällainen: innostuu kaikesta, mutta varsinaista intohimon kohdetta ei ole (vielä) löytynyt. Siksi siis tämä blogi: tekeleiden dokumentointiin, oman matkan ihmettelyyn, kärsivällisyyden ja pitkäjänteisyyden opetteluun.
Ensimmäinen villitykseni oli miniatyyrit. Uusin on paperiaskartelu. Välissä on sata muuta ja tulossa tuhat lisää.
Kaikki ne tulevat tänne.
Kommentit